Mamma kuntoon -projekti, osa 9: Tsemppiä

Tämä viikko on sujunut Mamma kuntoon -projektin pyörteissä, tosi huolellisella paneutumisella. Viime viikonloppuna kaksi yli tunnin lenkkiä, toinen rattaiden ja nuoren sankarimme kera. Maanantaina vatsalihasjumppa, tiistaina reisi-vatsa-pakarajumppa, keskiviikkona 27 km pyörällä. Torstaina lepopäivä jolloin kävelin 40 minuuttia työmatkoja, mutten rehkinyt muuta, podin vain armotonta lihaskipua. Tänään kävin kuntosalilla tekemässä yläkroppa- ja vatsatreenin. Yhteensä noin 7 tuntia.

Hyvä fiilis, tällainen minun mittapuuni mukaan runsaammanpuoleinen liikkuminen piiitkästä aikaa tuntuu aivan ihanalta! Ikäänkuin olisi enemmän olemassa ja elossa kun kroppa muistuttelee itsestään treenin jälkeen. Endorfiinit, nuo humalluttavat ystävämme saavat hymyilemään kesken vatsalihasrutistusten. Ja syksy on ihan parasta aikaa elää ja hengittää pyörän satulasta käsin.

Viikon ainoa petturi on vaaka, tuo arkkiviholliseni. Ehkä on tyhmyyttä punnita painoa kun lihakset ovat paikkailutilassa ja keränneet nestettä itseensä, mutta kaipasin kovasti kannustavaa nytkähdystä vaa´an lukemassa. No, nytkähdys tuli, mutta väärään suuntaan! Onneksi vain puoli kiloa, mutta hiukan se oli järkytys kuitenkin.

Olen merkinnyt kaikki tämän viikon syömiseni parhaani mukaan Kalorilaskuriin ja pitänyt huolen etten syö liikaa enkä varsinkaan liian vähän. Olen vähentänyt hiilihydraatteja mutten varsinaisesti karpannut, hiilarit ovat pyörineet siinä 150 gramman päiväannoksessa. Viljat olen jättänyt hyvin vähälle, hiilarit syön kasviksista ja maitotuotteista, lisäksi ehkä pala ruisleipää tai pari hapankorppua päivässä. Olen myös kokeillut gluteenitonta näkkileipää, mikä on uusi herkkuni. Epäilen nimittäin että gluteenilla voisi olla osuutensa vatsavaivoihini, vaikken olekaan keliaakikko. Gluteeniyliherkkyys on ilmeisesti luultua yleisempää, mutta tätä asiaa vasta tutkitaan.

Nyt pohdiskelen että pitäisikö yrittää uudestaan ketoosia, johon en vielä ole koskaan päässyt. Kompastuskiveni ovat hedelmät ja hapanmaitotuotteet joita molempia himoitsen hulluna. Niissä kuitenkin on hiilihydraatteja ketokarppaajalle liian paljon. Joku siinä happamuudessa on sellaista mikä vetää puoleensa. Ruuassa pitää olla kulmaa. Siksi olen myös salmiakin- mutta en suklaansyöjä. Mansikkarahkan- mutta en pullansyöjä. Kovasti kiinnostaisi tietää mitä kehoni kertoo tällä. Jotain tekemistä hapan-emästasapainon kanssa ehkä? Happaman makuinen ruokahan ei välttämättä tuo kehoon happamuutta, vaan usein päinvastoin. Ja emäksisyyttä kehoni todennäköisesti kaipaisi lisää. Tähän pitää perehtyä vielä...

No niin, tässä siis keskittymistä kehollisiin asioihin kerrakseen, niin paljon kuin minä ylipäätään kykenen tällä hetkellä. Katsotaan mikä tunnelma on kuukauden tai puolen vuoden päästä. Ainakin kunnon pitäisi nousta kohisten, ja eiköhän kroppakin ala muistella näitä kuvan aikoja pikkuhiljaa... Jos ei, niin tässä on pakko alkaa opetella uutta kehonkuvaa ja niellä tappionsa.

Nuori morsian vuosimallia 2009.

Kuva Heli Hirvelä