maanantai 20. elokuuta 2012

Katosinko äitimaahan?

Ikuisuuskysymyksiä.

Kello on 22.30. Kaksivuotias lapsi on huudellut viimeiset kaksikymmentäviisi minuuttia pinnasängystään "Äiti, mä tuun POOOOOOIS!!!!" Sitä ennen makasin kolme varttia hänen vieressään isojen poikien sängyssä (jossa nukkumista on nyt harjoiteltu muutama kerta) pojan törkkiessä sormella nenääni, kieppuessa väkkäränä, potkiessa seiniä, kiskoessa rullaverhoa ja höpöttäessä lakkaamatta. Huokaisen ja luovutan. Lapsi on itsepäisempi kuin minä eikä suostu nukahtamaan itsekseen. Tämä ilta on kulunut loppuun iltashowssa, ja kun lapsi viimein nukahtaa, on minullakin jo kiire untenmaille.

Tässäpä alustus tämän päivän tunnelmiini. Jotenkin tajusin tänään kirkkaasti, että en ole pitänyt huolta itsestäni pitkään aikaan. Tuntuu että sitä helposti kadottaa kosketuksen itseensä ja omiin ajatuksiinsa. En osaa keskustella enää mistään. Olemme kyllä onneksi paljon ihanien ystävien seurassa, mutta meno on yleensä melkoista hulinaa. Koska minulla edes on viimeksi ollut tilaisuus purkaa rauhassa ajatuksiani vaikkapa kahden ystävättären kanssa? Tai siipan?

Eihän se lapsen vika ole. Mutta arki kaikkinensa, ruuanlaittoineen, pyykinpesuineen, kaupassa käynteineen tuntuu usein valtaavan ajatuksista niin suuren osan, että helposti käy niin ettei enää muista vastausta kysymykseen "Kuka minä olen?" Lisäksi elämän uusia rooleja pitää harjoitella niin tarmokkaasti, että vanhat jäävät turhankin pahasti jalkoihin.

Yksi haaste on se, kuinka malttaa ottaa omaa aikaa kun päivisin on polttava ikävä jälkikasvun luokse. Pakko kai se on kuitenkin uskoa, että hengähdystauot olisivat meille kaikille eduksi.

Äitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut, mutta nyt olen päättänyt kääntää katsetta myös itseeni ja parisuhteeseen. Iltaisin, kun kieppukalle vihdoin nukahtaa, tulee helposti asetuttua loppuillaksi oman tietokoneen ääreen hajamielisenä surffailemaan, siipan istuessa omansa kanssa. Vuoropuhelua ei paljon pääse syntymään. Tästä lähtien aijon välillä keittää iltateet, sytyttää kynttilän ja kutsua rakkaani seuraani, keskittyä meidän aikuisten yhteiseen aikaan. Ja toisinaan aijon yksinkertaisesti lähteä tapaamaan erästä vanhaa ystävääni – itseäni. Ehkä pikkuhiljaa alan taas olla kokonainen.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti